Joko olemme oppineet virheistämme? 5 asiaa, mitä Suomen ja Euroopan pitäisi tehdä nyt.
Kuvassa 19 vuotta täyttänyt alokas Hopia HP ensimmäisellä lomallaan. Aika lailla tappajan näköinen nainen, sanoisin. Hyvä niin, sillä hän lähti asepalvelukseen kesällä 1998 oppimaan sotimista, koska tiesi Venäjän olevan sotilaallinen uhka maalleen.
Valitettavasti moni päättäjä ei ollut ymmärtänyt Venäjän uhkaa, vaan lähdimme muun muassa jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen mukaan. Kysyin ulkoministeri Tuomiojalta 20v sitten eräässä tilaisuudessa: Kai Venäjäkin on liittymässä Ottawan sopimukseen, kun te niin kovasti sinne haluatte? En saanut vastausta. Päätös liittyä sopimukseen oli absurdi, koska miinammehan ovat vain vihamielistä hyökkääjää varten, ja jos hyökkääjät itse eivät ole miinoistaan luopumassa, niin miksi ihmeessä me niin tekisimme? Mutta niinpä Suomi vaan teki, ihan omasta vapaasta tahdoista. Jos asian kyseenalaisti silloin, oli vähintäänkin sotahullu. Sellaisessa keskusteluilmapiirissä me elimme silloin, kun näitä päätöksiä tehtiin. Ja sen hyssyttelyn seuraukset Ukraina tuntee nyt nahoissaan, ja pian mahdollisesti muukin Eurooppa
Moni Venäjä-ymmärtäjä istuu edelleen eduskunnassa, ja vasta nyt hekin puhuvat puolustuskykymme merkityksestä, aivan kuin asia olisi jotenkin uusi. Minulle opetettiin jo neljännesvuosisata sitten, miten Venäjä uudistaa armeijaansa ja sotilasdoktriiniaan hamuten uutta tulemista, ja minun on vaikea ymmärtää, että tämä tieto ei esimerkiksi kansanedustajille asti päätynyt. Ilmeisesti lehtiäkään ei luettu, sillä Putin oli jo valtansa alkuvuosina tehnyt selväksi, mitä hän aikoo – palauttaa neuvostoajan mahdin, rakentaa uudelleen etupiiriään, sekä luoda uuden turvallisuusarkkitehtuurin Eurooppaan. Putin soti Tšetšeniassa, Georgiassa ja lukuisissa muissa maissa jo parikymmentä vuotta sitten, samanaikaisesti systemaattisesti tuhoten demokratian edellytyksiä omassa maassaan. Mutta me emme pistäneet kovaa kovaa vastaan, ei Suomi eikä muu Eurooppa.
Päinvastoin, tehtiin lukuisia typeriä päätöksiä, esimerkiksi sitoen itseämme entistä tiiviimpään energiayhteistyöhön Venäjän kanssa. Olihan se tiedossa, että Venäjälle energia on ase siinä missä kaikki muukin, mutta meillä puhuttiin vain taloudellisista seikoista. Suomi ei sentään omia sotavoimiaan ajanut alas, kuten moni muu Euroopan valtio teki, mutta Suomessakin puolustusmenojen kannattaja on aina joutunut perustelemaan asiaansa aivan käsittämättömissä mittasuhteissa. Aivan kuin siinä, että haluaa puolustaa omia kansalaisiaan, olisi jotain pahaa.
Mutta olisiko vihdoin nyt, näin Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen kolmantena vuosipäivänä, aika katsoa missä mennään ja alkaa toimia?
Venäjä on Suomelle ja Euroopalle eksistentiaalinen uhka. Ja se on sitä vähintään niin kauan, kunnes Venäjä laitettaisiin tilinteolle, kuten Hitlerin Saksa aikanaan. Tämä tilinteko ei kuitenkaan ole mitenkään näköpiirissä, päinvastoin, nyt sen mahdollisuus näyttää lipuvan entistä kauemmas hamaan tulevaisuuteen, ja kuka tietää mitä siihen mennessä ehtii tapahtua.
Tähän liittyy osin se, että Trumpia ei kiinnosta kuka on uhri ja kuka roisto. Trump ajattelee isosti – vaikka tokikin meidän näkövinkkelistämme hyvin lyhytnäköisesti – America first. Tämä pakottaa Euroopan nyt toimimaan oman maanosamme eteen, kuten sen olisi pitänyt jo kauan sitten toimiakin.
Mitä meidän - Suomen ja Euroopan - on siis tehtävä?
1. Meidän on seisottava Ukrainan rinnalla ja tuettava Ukrainaa. Jos periaatteemme ovat
myytävissä, ei meillä ole enää mitään.
Rauhanneuvotteluissa Ukrainan tahto on ensisijainen. Jos se ei hyväksy ehtoja, ei tule meidänkään. Muuten hyväksyisimme, että itsenäisen valtion rajoja ja kansan tahtoa ei tarvitse kunnioittaa, ja että murhaamista voi katsoa läpi sormien. Samalla antaisimme luvan sille, että meidätkin saa pettää.
Jo YK:n peruskirjan mukaan Ukrainan oikeutus olemassaoloonsa ja suvereeniuteensa on kiistämätön, ja siten meidän on autettava. Ukrainan ei pidä joutua luopumaan vihamielisesti vallatuista alueistaan. Ukraina kuuluu Eurooppaan, ja se itse haluaa osaksi Eurooppaa. Venäjällä ei ole oikeutta vetota sitä. Nato ei ole aggressiivisesti laajentunut itään, vaan vapaat Euroopan maat ovat itse halunneet liittyä siihen. Nato ei ole olemassa Venäjää vastaan hyökätäkseen, vaan se on puolustusliitto, jonka toiminta nojaa YK:n peruskirjaan. YK:n peruskirja ei nyt montaa tahoa kiinnosta, mutta meitä sen täytyy kiinnostaa.
Venäjälle ei tule antaa periksi, ei normalisoida kauppasuhteita, eikä muutenkaan lähettää viestiä, että voidaan palata aiempaan. Ja niiltä suomalaisilta, jotka tällaisia ehdottavat, pitää kysyä, ovatko he Suomen puolella lainkaan.
2. Venäjän naapurina oman puolustuksemme täytyy olla meille tärkein asia, ja myös sotaan on varauduttava.
Onneksi nyt vihdoin viimein puolueet laajalti Suomessa tukevat puolustuksemme vahvistamista. Reserviä tulee kasvattaa ja naiset saada mukaan, ehkei kaikki aseisiin mutta monenlaisia tehtäviä kyllä riittää. Kukaan ei saisi jäädä kotiin, kun on kyse yhteisistä talkoista. Siviilipalvelus pitää saada enemmän turvallisuutta palvelevaksi jne. – itse puhuin näistäkin jo 20 vuotta sitten, mutta nykypäättäjät eivät ole tätäkään asiaa saaneet kunnolla hoidettua.
Lisäksi monenlaisia asehankintoja on tehtävä. Jalkaväkimiinat voidaan hankkia takaisin, se on poliittinen päätös. Meidän on ajateltava aina ensisijaisesti omaa selviytymistämme. Sitä paitsi Suomi käyttäisi miinoja aina vastuullisesti. Venäjä ei, päinvastoin se käyttäisi kaikkia mahdollisimman veemäisiä aseita siviilejämmekin vastaan aivan riippumatta siitä, mihin kv-sopimuksiin me kuulumme tai emme kuulu. Kansainvälisillä sopimuksilla Venäjä lähinnä pyyhkii takapuoltaan.
3. Meidän on vahvistettava eurooppalaista turvaa, mukaan lukien ydinasetta.
Nato ei ole vain Yhdysvallat. Meillä on myös Euroopassa kaksi ydinasevaltiota liittolaisina, Britannia ja Ranska. Nyt olisi kiireesti keskusteltava ydinasesuojasta; mikä on Suomen oma suhde ydinpelotteeseen, ja miten saisimme maksimiturvan Venäjää vastaan?
Ranska näyttää nyt ottavan ainakin jonkinlaista johtoroolia Euroopassa, hienoa. Britannian kanssa yhteistoimintamme on erityisen hyvää, mm. JEF-yhteistyön ansiosta. Meillä on kavereina myös vahvat asevoimat omaava Puola ja onneksi Saksassa nyt vaihtuu valta, joten siellä nähtäneen ryhtiliike aiemman velttoilun sijaan. Pohjoismaiden Nordefcosta on tullut puolustuksen kovaa ydintä – Ruotsi ja Norja tulevat olemaan meille erityisen tärkeitä lähivuosina. Kun meille vielä tulee Naton esikuntia ja mittavia varastoja, niin olemme vahvasti saamapuolella, aivan Yhdysvalloista riippumattakin.
Myös EU:n ja Naton yhteistyötä pitää Euroopassa syventää, aihe, josta kirjoitin yli vuosikymmen sitten Brysselissä paljonkin. Esteenä on ollut mikäpäs muu kuin poliittisen tahdon puute – joko sitä vihdoin alkaisi löytyä? Järkevällä työnjaolla EU:n ja Naton välillä ja tietoa jakamalla saisimme valtavasti synergiaetuja aikaiseksi. Nyt tarvittaisiin EU:ltakin aitoa kontribuutiota puolustukseen, vähintäänkin oman puolustusteollisuuden vauhdikkaalla ylösajolla ja huolehtimalla, että lainsäädäntö mahdollistaa Euroopan toimimisen sotatilanteessa mahdollisimman tehokkaasti.
4. Siitä huolimatta, että Trumpin Amerikka ei ole erityisen kiinnostunut eurooppalaisten toiveista, on transatlanttista yhteistyötä syytä pitää yllä, oma etu silti vahvasti turvaten.
Trumpin temppujenkaan ei olisi pitänyt tulla suurena yllätyksenä asioita seuraavalle. Tosin on niin, että aina ei voi tietää mikä Trumpin puheissa on totta ja mikä bluffia, ja vaihtuuko viesti seuraavana päivänä vaiko ei. On kuitenkin aivan perusteltua, että USA kysyy, miksi jenkkien pitäisi aina tulla pelastamaan Eurooppaa, varsinkin jos Eurooppaa ei ole kovin paljon kiinnostanut itse satsata puolustukseensa.
Uskon Trumpin kuitenkin kunnioittavan Nato-sopimuksia, mutta senkin hän tehnee ensisijaisesti omaa intressiään ajatellen – jos Eurooppa luhistuisi, ei se olisi USAnkaan etu. Trump etsinee nyt liittolaisia varustelussaan Kiinaa vastaan ja samalla hakee kaupankäyntimahdollisuuksia Arktisen alueen rikkauksista – on vaarana, että huomionkipeä Venäjä vastannee näihin kutsuihin.
Tässä kokonaisuudessa eurooppalaiset valtiot eivät ole Trumpille kovin merkittäviä toimijoita. Tämä kaikki pitää tiedostaa ja erityisesti meidän pienten Pohjoismaiden tulee olla hereillä, varsinkin arktisen alueen suhteen. On tärkeää pitää transatlanttisen yhteistyön väylät auki, mutta meitä palvelevin ehdoin – meidän tulee pitää itse mielessä Europe first, ja vielä erityisemmin Nordic first. Sillä taatusti kukaan muu ei tee sitä puolestamme.
5. Aktivoidutaan, mutta otetaan iisisti.
Näiden kehityskulkujen ei olisi pitänyt tulla päättäjillemme yllätyksenä, meillä ei ole vaan haluttu uskoa kurjia asioita, koska on helpompi sulkea silmänsä ja toivoa parasta. Sillä ei kuitenkaan pitkälle pötkitä, koska maailma on karu paikka. On siis tärkeää hyväksyä tosiasiat ja kaikki se, mitä ei voida itse muuttaa.
Sen mitä taas voi muuttaa, on oma suhtautuminen ja toiminta. Emme voi enää jatkaa reagoivalla linjalla, vaan meidän täytyy aktiivisesti hakea omaa etuamme. Ja ystäviemme, kuten ukrainalaisten, etua. Meidän pitää myös lopettaa hätäily ja uskoa paitsi itseemme, niin myös huomiseen. Uusi päivä koittaa kyllä, ja myös paremmat ajat. Jos me teemme oikeat ratkaisut NYT.
Slava Ukraini!